Miesten pakollinen asepalvelusvelvollisuus on erityisesti viime aikoina herättänyt monenlaista tasa-arvosta kumpuavaa kritiikkiä.

 

Monilla nuorilla on unelmia. On paljon erilaisia uria, joilla nuori elämäntyöllään voi kehittyä maailman huippujen joukkoon. Monia sellaisia ammatteja ja monia sellaisia harrastuksia. Asepalveluksen pakollisuus haittaa vakavasti monien ihmiskunnalle hyödyllisten elämäntöiden (urien) täysipainoista toteuttamista ja nuoren kilpailukykyistä kehittymistä ihmiskunnan hyödyksi.

 

Ajatelkaamme vaikkapa tulevan huippulääkärin kehittymistä.

 

Pakollisesta tuntuu olevan hyvin vaikeata saada oikeasti tasa-arvoista. Näyttää käytännön syyt johtavan aina tasa-arvon rapautumiseen tavalla, toisella ja kolmannellakin. Pakollinen aspalvelus ei tunnu ikinä toteutuvan oikeasti tasa-arvoisena - aina jokin tai jotkin ryhmät saavat monien muiden mielestä etuoikeuksia. Vaihtoehtona on vapaus, valinnanvapaus kaikille. Näkemykseni on, että perusvika on tässäkin asiassa juuri siinä pakollisuudessa. Vapauden vastaisessa pakollisuudessa.

 

Kim Sjöström

Liberaalisen puolueen varapuheenjohtaja

 

 

Jälkikirjoituksina: muutama tasa-arvonäkökohta ja muutama käytännön neuvo....

Epäilemättä suurin tasa-arvo-ongelma Suomen pakollisessa asepalveluksessa on se, että se nykyisellään on sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Vain muutama hulluin äärifeministi ei suostu tätä ongelmaa näkemään, sekä muutama muuten todellisuudentajua vailla oleva. Niin päivänselvä asia.

Tasa-arvoista olisi vapaaehtoinen, asianmukaisesti kunnollisilla palkoilla palkattu armeija.

 

Huippu-urheilijoiden suhteen käytännön ideoita, jos pakollisuus vastoin minun tavoitteitani yhä pysyy:

Tasa-arvoistetaan huippu-urheilijoiden asepalvelus elinkaarta käyttäen: nuorena, urheilu-uran kehittyessä, järjestetyn erityisen kenennetyn palveluksen saajilla olisi sitten joskun kolmikymppisinä useita kuukausia kertausharjoitusvelvollisuutta. Puntit alkaisivat mennä tasan.

Tai: huippu-urheilijoiksi haluaville riittävän lahjakkaille, myönnetään lykkäystä 29-vuotiaaksi saakka, saavat keskittyä urheilu-uraansa ja kehitykseensä, asevoimien eduksi toivottavasti ylläpitävät kuntoaan. Sitten 29 vuoden iässä, normaali varusmiespalvelus, jossa ylläpidetty hyvä kunto auttaa. 29-vuotiaana useimpien urheilijoiden uran suurin osa on jo nähty ja kehittymismahdollisuuksia jäljellä enää aika vähän. Asevoimatkin hyötyvät, hyväkuntoinen urheilutaitoinen 29-vuotias mies voidaan laittaa moniin muitakin hyödyttäviin palvelustehtäviin. Jos urheilu-ura on tarpeeksi tärkeä, ei sitten pidä olla niin tärkeää saada varusmiespalvelus kovin pian alta pois, vaan tarkoituksenmukaisempaa voisi olla odottaa 29-vuotiaaksi saakka, jolloin voi olla molempien etu teettää vasta juuri siinä vaiheessa täysipainoinen varusmiespalvelus.

Tai: Kovan tason urheiluvalmennus kelpaisi siviilipalveluksen yleishyödylliseksi työpaikaksi (siviilipalveluspaikka). Normaalin varusmiespalveluksen (velttoilun ja ongelmallisen ruokavalion jne) aiheuttamaa urheilu-uralle koituvaa haittaa vieroksuvat huippu-urheilijanalut ilmoittautuvat siihen siviilipalvelukseen ja sitä kautta homma hoituu. Muutama siviilipalveluksen luento-osuus niiden siviilipalveluspaikkana tehtyjen valmennusharjoitteluiden lomaan ihan niin kuin lukiota kävisivät sivutoimisesti. Valmennuksen riittävän kovatasoisuuden arvioimiseksi jokin urheilun sisäinen arviointilautakunta, ja jos miehe  kyvyt eivät riittävät niin sitten hänen heikkotasoinen valmennuksensa ei kelpaa vaan siviilipalvelustöihin sitten johonkin hoitolaitospesulaan tms. Riittävän hyvät valmennettavat ja heidän valmennuspaikkansa saavat tietenkin arvioijilta ne hyväksynnät siviilipalveluspaikaksi. Tämähän ei järjestelynä olisi mikään ongelma, etenkin jos ja kun ansaitsematonta sotilasarvoa ei mies tavoittelisi.