Jo monien vuosikymmenten ajan (lähes puoli vuosisataa ainakin) ajan, Suomessa oikeustieteellisiin tiedekuntiin on valittu pääsykokeiden sisällön takia vain sellaisia, jotka ovat erittäin hyviä oppimaan pikkusilpputietoa ulkoa. Ulkoaoppimiskyvystä on tullut juristin uralle pääsyä erittäin voimakkaasti rajoittava kriteeri.

Jotta juristi-opiskelupaikan on saanut, jokaisen sellaisen on pitänyt saada todella korkeat pisteet ulkoaopitussa.

 

Siinä ulkoaoppijoiden joukossa toki on jonkinverran niitäkin, jotka ovat MYÖS joillakin muilla tavoin lahjakkaita. Suurin osa oikeustieteen opiskelijoiksi päässeistä ulkoaoppijoista ei kuitenkaan ole muissa asioissa (kuin juuri ulkoaoppimisessa) mitenkään lahjakkaanpuoleisiakaan. Ja nämä muutenkin lahjakkaat (joita siis on oikeustieteen tutkinnon suorittaneista vain rajallinen osamäärä) erittäin suurilla todennäköisyyksillä ovat sitten päätyneet hyvin rahakkaisiin hommiin. Ei siis julkiselle sektorille. Tämä on kysynnän ja tarjonnan laki. Keskinkertaisilla palkoilla ei ole pystytty saamaan juuri ketään oikeasti lahjakkaita ihmisiä julkisen vallan palvelukseen.

 

Keskinkertaisille juristipalkoille ovat hakeutuneet ne, jotka ovat yleisesti lahjakkuudeltaan keskinkertaisia, mutta ovat olleet tietenkin todella hyviä pikkudetaljien ulkoaoppijoita.

Kun suunnilleen kaikki yli 45 vuotta sitten opiskelemaan päässeet ovat jo eläköityneet, esimerkiksi tuomareina on nykyään Suomessa oikeastaan vain sellaisia henkilöitä jotka ovat olleet todella hyviä oppimaan ulkoa pikku detaljeja, mutta ovat yleiseltä lahjakkuudeltaan lähinnä keskinkertaisia. (Tuomareiden palkathan eivät yleoisesti ottaen ole kuin keskinkertaisia. Tuomarinuralle ei todellakaan hakeudu lahjakkaimmat juristit.)

Ulkoaoppimiseen etevyys näyttää myös olevan sellainen osaamisen piirre, joka korreloi jonkinverran pikkumaisuuden ja kuvaannollisen myooppisuuden kanssa. (myopia kuvaannollisesti= ei näe metsää puilta.)

 

Näistä lahjakkuudeltaan keskinkertaisista on näyttänyt löytyvän varsin vähän sellaista ominaisuutta kuin oikeudenmukaisuus ja varsin vähän sellaista ominaisuutta kuin loogisuus. Nämä voivat olla ominaisuuksia jotka ovat suorastaan negatiivisessa korrelaatiossa pikkutarkan ulkoaoppimisen kanssa.

 

Oikeustieteen pedagogiikkaa tutkinut Tero Lundstedt arvioi oikeustieteellisten pääsykoetta seuraavasti: "(Kokeeseen valmistautumiseen) Aikaa on niin runsaasti, että ainoa keino erottaa hakijat toisistaan on vaatia heitä opettelemaan kirjallisuus lähes ulkoa."; "Mielestäni kyseiset tavat oppia ovat täysin ristiriitaisia oikeustieteellisessä opiskelun todellisen tavoitteen, juridisesti ajattelevien ja juridiikkaa soveltamaan kykenevien ammattilaisten kouluttamisen, kanssa."; "valintakoe vaatii huomattavasti perinpohjaisempaa asian ulkoa osaamista".

 

Oikeustieteen professori Hannu Tapani Klami aikanaan puuttui voimakkaasti kun näki että oikeustieteellinen valintakoe tuottaa huonoa valintaa. Hän vaati että oikeustieteeseen pitää päästä opiskelemaan, kun on osoittanut varsin hyvää matematiikan ymmärtämistä ja osaamista.

Matematiikassa osoitettu lahjakkuus osoittaa samalla erittäin paljon että kykenee varsin loogiseen ajatteluun, ja osoittaa että ymmärtää mitkä ovat oikeita tuloksia ja millä perusteilla päädytään oikeisiin millä perusteilla vääriin tuloksiin. Mutta loogista ajattelua ja oikeudenmukaisuuden tajuamista ei silloin oikeustieteen päättäjien keskuudessa haluttu asettaa oikeustieteellisten opiskelupaikkojen valintakriteeriksi.

 

Tämä loogisen ajattelun ja oikeudenmukaisuuden syrjäyttäminen näkyy voimakkaasti nykyään, lahjakkuudeltaan keskinkertaisten juristintutkinnon suorittaneiden keskuudessa.