torstai, 12. lokakuu 2017

Katalaanien kieli

Katalaanin kieli ja espanjan kieli ovat toisiinsa nähden kielinä ei-ymmärettäviä (unintelligibele). Tämä näkyy erityisen selvästi silloin, kun katalaaniin perehtymätön/tottumaton espanjankielinen laitetaan yrittämään kirjoittaa katalaania tai puhumaan katalaaniksi tai saamaan selkoa kuunneltavasta katalaaninkielisestä asiapuheesta.

(Yksinkertaisimmat asiathan jopa moni turistikin arvaa. Asiakielinen puhe on kuitenkin jo vaativaa eikä espanjankielinen saa siitä tavanomaisesti kunnolla selkoa.)

TIetenkin jos joku espanjankielinen on tottunut runsaaseen katalaanin käyttöön, hän on jo alkanut ymmärtääkin asiapuhetta. Mutta silloin kyse on katalaanin osamisesta, ei enää pelkästä espanjankielisyydestä. Esimerkiksi, Kataloniassa asuvat espanjankieliset usein ovat tottuneet ja hieman kouluttautneetkin katalaanin ymmärtämiseen ja jopa puhumiseen ja kirjoittamiseen.

Tilanne ei ole aivan symmetrinen, nykyisissä väestöolosuhteissa: lähes kakki Espanjassa asuat katalaanit, mukaanlukien Katalonian asukkaat, ovat opetelleet ja totutelleet enemmän tai vähemmän espanjankieleenkin. He ovat eläneet espanjaan immersoitumista. Nykyiset katalaanit ovat useimmiten ainakin jossakin määrin kaksikielisiä. Epäsymmetria toimii siis nyt niin päin, että katalaanit saavat paremmin selvää espanjankielestä kuin enimmät espanjankieliset katalaaninkielestä.

Silti, esimerkiksi ihmisen oikeushyviin vaikuttavista tärkeistä asioista eivät tyypillisesti edes Katalonian asukkaat saa selkoa toisella kielellä, vaan pelkästään omallaan - ellei joku ole täysin kaksikielinen ja vieläpä kielitaidoltaan hyvä. Sopimusten ja juridiikan kieli on omiaan olemaan niin vaikeaa.

Katalaani kielen ja espanjan kielen noin suuri erillisyys ja keskinäisen ymmärretävyyden vähäisyys, merkitsee että nämä ovat selkeästi kaksi eri kieltä.

On jopa vahingollista luottaa sellaiseen joka väittää että katalaani muka olisi espanjan kielen murre.

torstai, 12. lokakuu 2017

Katalaanien kulttuuri, kieli ja yhteiskunta

x
 

keskiviikko, 11. lokakuu 2017

Casp 1412 - kieroutuneen pappisryhmittymän peli katalaanien loputtomaksi haitaksi

Aragonian kuningas, siis katalaanisen verkostovaltakunnan hallitsija, Martin nimeltään, kuoli iäkkäänä miehenä vuonna 1410. Vanhuksen poismenon tuloksena, kruununperimys oli hieman epäselvä: oli joitakin vaihtoehtoja eikä kruununperimysoikeus ollut ihan tarkoin kaavaksi kirjattu, vaikka sen oikeudelliset periaatteet olivatkin kohtuullisen ymmärrettäviä. Päätöksentekoprosessi muuttui lähtökohtaansa ongemallisemmaksi, kun kolmen paavin takia hajallaan oleva kirkko ja tietty kirkonmiesten ryhmä sotkeutui asiaan ja teki kruununperimyksestä suuremman sotkun ja riitoja kuin mitä se järkevästi olikaan.

Päätöksentekoprosessi venyi kahden vuoden mittaiseksi (1410-1412), venyttäen siis hankalaksi interregnumin, ja lopputulos oli sekä epälooginen (kaikilla dynastisen perimysoikeuden logiikan vaihtoehtoisillakin kriteereillä väärä) että tulevaisuutta raunioittava nimenomaan verkostovaltakunnan rakentaneelle katalaaniselle etnisiteetille.

Kirkonmiesten ryhmittymä halusi kieroilemisillaan turvata mahdollisimman paljon maallista tukea (ja tukikohtia) Avignonin paaville, jonka paavinimi oli Benedictus XIII. Tämä paavi oli yksi kolmesta paavinistuimesta kiistelevästä kilpailijasta - kukin näistä yritti päästä kilvassa ja hengellisessä valtataistelussa voitolle. Vuodesta 1429 alkaen roomalaiskatolinen kirkko on käytännössä yksimielisesti luokitellut tämän Benedictus XIIIn anastajaksi ja vääräksi, siis valepaaviksi. Nykyään Vatikaanin julkipitämissä paavihistorioissa kyseistä Benedictus XIII ei luetteloida oikeaksi paaviksi eikä järjrestysnumeroa hänelle, vaan hän näyttäisi edelleenkin olevan nykyisen Rooman kirkon kiroama.

Lopullista häviötä ei tuolloin 1410-1412 vielä tiedetty, mutta Avignonin paavin (so silloin Benedictus XIII) kannatus ja ote eri alueista oli jo tuolloin selvässä alamäessä ja sen he tiesivät. Kierot juonittelut Aragonian kruunun ja sen resurssien suhteen siis olivat häviön suuntaan menossa olevan pappisklikin epätoivoisempia keinoja ottaa vielä irti joitakin saalistettavia. Tässä Aragonian prosessissa keskeisin klikin johtomies oli Vicent Ferrer -niminen arvostettu munkki (hänestä leivottiin sittemmin roomalaiskatolinen pyhimyskin). Mainittakoon, että Avignonin paaviuden häviön konkretisoituessa yhä lähemmäksi myöhempinä vuosina, munkki Vicent Ferrer itse lausui olleensa useita vuosia jotenkin sekaisin tai hulluna ("Vincent later claimed that the Western Schism had had a depressing effect on his mind..."; - lähteestä Hogan Stanislaus M (1911) Saint Vincent Ferrer O.P.).

Niin että sellaisen hulluuden tulosta varmaan on ollut Casp 1412.

 

 - - - - - - - - -

Kuningaskunnan vallanperimyskiista 1401-1412:

Kuninkaana oli kuolemaansa, vuoteen 1410 saakka, Martin, joka oli kuningas Pere IVn toiseksi vanhin poika. He kaikki kuuluivat Barcelonan kreiveistä polveutuvaan, katkeamattomassa miesinjassa (eli agnaattisesti) jatkuneeseen kuningassukuun - ja siksi heidän hallitsijahuonettaan on kutsuttu Barcelonan suvuksi. Marti ei suinkaan ollut Barcelonan suvun viimeinen eloonjäänyt mies, eikä edes vimeinen aviollisesti syntynyt mies. Barcelonan sukua jatkui aviollisesti syntyneitä mieslinjaisia miehiä (eli nk agnaatteja) aina vuoteen 1434 saakka.

Kuningas Marti oli noussut ja pysynyt valtaistuimella 1395, isoveljensä kuningas Joan In seuraajana. Siitäkin huolimatta että kuningas Joanilta oli jäänyt kaksi aikuiseksi elänyttä tytärtä, ja infanta Joana (k 1407), näistä vanhempi vaati kuninkuutta jo silloin 1390-luvulla (aviomiehensä Foixin kreivi Mateun kera). Ennakkotapaus oli siis sen puolella että kruunu ei periydy naisille, vaan pysyy mieskantaisessa suvussa - ainakin niin kauan kuin suvussa on 'laillisia' miehiä elossa. Kuten tunnettua, äpärät eli avioliiton ulkopuolella syntyneet, eivät peri valtaistuinta.

Vuonna 1410 oli kyllä edelleen lujasti elossa Martin isoveljen, kuningas Joanin nuorempi tytär, Violant (k 1433).

Vuonna 1410 kuitenkin eloon jäivät Barcelonan kuningassuvun seuraavat miehet (luettelo alla on nk agnaattisen primogenituurin mukaiseen järjestykseen kirjoitettu) eli agnaatit:

* Urgellin kreivi Jaume, kuningas Martin isän pikkuveljen pojanpoika.

* Gandian herttua Alfons 'Vanha', kuningas Martin isänisän pikkuveljen vanhempi poika - hän oli jo iäkäs, melkein 80-vuotias, ja kuoli kun tätä riitaa ja interregnumia oli kestänyt kaksi vuotta

* Alfons nuorempi, vuodesta 1412 Gandian uusi herttua, herttua Alfonsin vanhempi poika

* Enric de Villena, edellisen veljenpoika, herttua Alfonsin jo edesmenneen nuoremman pojan poika

* Pradesin kreivi Joan, yllämainitun herttua Alfonsin pikkuveli, ja kuningas Martin isänisän pikkuveljen nuorempi poika - hänkin oli jo iäkäs, yli 70-vuotias

* piispa Lluis, yllämainitun kreivi Joan ainoa elossaoleva poika

yhteensä kuusi eloonjäänyttä miestä. (Niinpä tosiasioiden suhteen ehdottoman väärässä ovat ne kaikki huolimattomat tai yksinkertaistuksia tehneet kirjat, artikkelit jne jotka väittävät että kuningas Marti olisi muka ollut Barcelonan suvun viimeinen elossaollut mies.)

Kuningas Martin kuollessa, kaksi yllämainituista vaati kruunua: Urgellin Jaume (noin 30-vuotias mies), sillä perusteella että hän on kuningassuvun vanhinta jäljelläolevaa sukuhaaraa; ja Gandian vanha Alfons, sillä perusteella että hän on kuningassuvun vanhin elossaoleva mies ja sukuyhteydeltään lähimpänä lähintä aiempaa kuningasta, eli erään kuninkaan pojanpoika. Lähintä kuningasta katsottaessa, Urgellin Jaume oli erään kuninkaan pojanpojanpoika, mutta ei sen lähempi.

Tässä kiistassa vastakkain siis alunperin oli kaksi perimysperiaatetta: agnaattinen primogenituuri, jonka nojalla suvun vanhimmän sukuhaaran mies perii, eli tässä Urgellin Jaume. Ja agnaattinen senioriteetti, jonka mukaan suvun vanhemman sukupolven miehet perivät ennen kuin seuraavasta sukupolvesta kukaan pääsee perimään - tässä Gandian Alfons on tietenkin vanhinta elossaolevaa sukupolvea. Agnaattista senioriteettia ei tämän kuninkuuden perimyksessä ollut kuitenkaan aiemminkaan käytetty: sehän olisi tarkoittanut että kuninkaan kuollessa, hänen poikansa ei vielä peri, vaan pojan setä eli kuningasvainajan nuorempi veli perii ensin. Aiemmat perimykset olivat aina menneet primogenituurin mukaan: kuningasveljekset Joan I ja Marti olivat olleet Gandian Alfonsia nuorempaa sukupolvea, joten senioriteetin nojalla Alfons olisi noussut kuninkaaksi jo ennen heitä. Mutta Joan I nousi kuninkaaks suoraanoman isänsä jälkeen, tämä oli ollut Gandian Alfonsin täysserkku ja samaa skupolvea. Kuningas Marti ei myöskään ikinä olisi ollut kuninkaana, jos Gandian Alfonsin perimysoikeus olisi alunalkaenkaan menestynyt.

Selvää siis on, että aiemmat kruununperimykset olivat toteutuneet agnaattisen primogenituurin mukaisesti. Siten vuonna 1410 paras perimysoikeus oli Urgellin Jaumella.

Mutta kisaan ilmoittautui muitakin, sellaisia joilla ei ollut edes noin hyvää perimysoikeutta:

*edesmenneen kuningas Joanin nuorempi tytär infanta Violant tavoitteli kruunua perheelleen ja itselleen. Hänellä oli kolme (sittemmin aikuisiksi elänyttä) poikaa: Lluis, Renat ja Carles. Violant asetti vuonna 1410 kisaan vanhimman poikansa, Calabrian herttua Lluisin. (Sinänsä Violant ja tämän vanhin poika olisivat olleet hyvin vahvoilla, jos tosiaan siihen mennessä koko Barcelonan kuningassuku olisi sammunut mieskannalta, eli yhtään suvun miestä ei olisi kuningas Martin jälkeen enää elänyt. Violantin esteenä oli siis 6 elossaolevaa sukulaismiestä...)

* kruunua tavoiteltiin (perimyskelvottomalle) äpärällekin: kuningas Martin edesmennyt poika li jättänyt jälkeensä avioliiton ulkopuolella syntyneen nuoren pojan, Fadric de Luna nimeltään.

* ja kirkonmiesten kabaali laittoi kruunun vaatijaksi naapurimaan Kasitilian silloisen sijaishallitsijan, Kastilian infante Fernandon. Hän oli se kruununtavoittelija joka kannatti Avignonin paavia Benedictus XIII. Infante Fernando oli kuningas Martin edesmenneen sisaren infanta Elionorin, Kastilian kuningatarpuolison, toiseksi vanhin poika. Siten Elionorin sukuhaara ei ollut kuningassuvun vanhin sukuhaara edes naiskannalta, sillä Eliororin vanhemman veljen kuningas Joan In tytär infanta Violant ja tästä polveutuva sukuhaara olivat Elionoriin verrattuna vielä vanhempi haara suvun naiskannalta.

Vasta 15 joulukuuta 1434 Barcelonan kuningassuku sammui mieskannalta aivan kokonaan, kun heistä viimeinen eloonjäänyt eli Enric de Villena kuoli.

 

tiistai, 10. lokakuu 2017

Katalaanien valtapiiri ja menetys

Sydän- ja myöhäiskeskiaikainen 'Aragonian kruunu' oli personaaliunioniin pohjautunut 'valtioliitto', itsenäisten maiden yhdistelmä jolla oli yhteinen kuningas, mutta kullakin maakunnalla (maalla) oma parlamenttinsa ja oma oikeusjärjestyksensä.

Aragonian kruunuksi (corona aragonica) tätä personaaliunionia kutsuttiin sen takia, että sen hallitsijan 'hienoin' arvonimi oli Aragonian kuningas. Itse Aragonia oli kuitenkin aika köyhä ja pienikin piirikunta, vuoristossa.

Kuningas oli alusta alkaen myös Barcelonan kreivi, jossa ominaisuudessa hän hallitsi Katalonian itsenäistä maata. Barcelonan kreivikunta ei ollut Aragonian kuningaskunnan vasalli, vaan niiden maiden alkuperät olivat ollet aivan erilliset. Alunperin Barcelonan kreivi oli ollut Frankkien keisarin vasalli, mutta vasallius oli lahonnut pois, kun Frankkien keisarius (ja kuninkuudet) olivat useasti olleet interregnumien kourissa ja keisarius pitkäänkin luhistuneena. Frankken keisariuden kenkiinherättänyt Saksan Otto ei pystynyt millään oikeudella ottamaan valtansa alaisuuteen lännessä olevia alueita, ei esimerkiksi edes Länsi- ja Etelä-Ranskaa.

1200-luvun puolivälin vuosikymmeninä, 'Aragonian kruunu' laajeni valtavasti, valloitusten tuloksena. Barcelonan kreivi, Aragonian kuningas, Jaume I 'Valloittaja' sai miehitettyä vaihe vaihelta Majorcan saaren ja Baleaarien saariryhmän, sekä Valencian rannikon. Nämä maat miehitettiin Iberian niemimaan eli Al-Andalusin muslimeilta. Uudet, kristityt herrat käännyttivät alueiden asukkaita kristinuskoon ja toivat pajon omia uudisasukkaitaan näille alueille.

Kielen leviäminen on paivavimpia todisteitta siitä, mikä etninen ryhmä hallitsi ja eniten asutti Aragonian kruunun eri maita. Se kieli oli katalaani.

Kannattaa muistaa, että aragon-murre ei levinnyt Valencian eikä Majorcan alueille. Eikä ollut levinnyt Kataloniaankaan.

Katalaanit olivat Aragonian kruunun enimpien maiden johtava etnisiteetti 1200- ja 1300-luvuilla. Vasta 1400-luvulla, katalaanien asema johtavana kansana alkoi heiketä.

 

maanantai, 9. lokakuu 2017

Katalaanien vapaussotien jatkumo

Keskimäärin kerran vuosisadassa, katalaanit ovat käyneet itsenäisyyssotaa, jonkinmuotoisen kastilialaisen (nyky-Espanjan keskusalue) vallanpidon ajamiseksi pois Kataloniasta. Sosiaalisesti nämä ovat lähes aina edustaneet asetelmaa, jossa kaupankäynnin ja tuottavuuden yhteiskunta Katalonia on kokenut olevansa hyvin erilainen kuin aristokraattien ja sotilaiden kastilialaisyhteiskunta Espanjassa.

1413 Katalonian katalaanien ehdokas koko valtakunnan uudeksi kuninkaaksi, Urgellin kreivi Jaume, tukijoineen kävi sodan (kruununperimysodan) vuonna 1412 kruunun saanutta kastilialaista Fernandoa vastaan. Kuninkuus oli katalaanien mielestä anastettu, väärä mies onnistui sen saamaan ja oikea perillinen eli barcelonalaisen kuningasssuvun aito miesjäsen Jaume syrjäytettiin. Yhteiskuntapoliittisesti, katalaanien keskuudessa tärkeä kaupallinen yhteiskuntaryhmä ei halunnut alistua kastilialaista tukeville sotilaille sekä tämän Kastiliasta tulleille lukuisille kannattajille, uudelle ylhäisölle.

1458-1472 Katalaanit kävivät itsenäisyyssotaa Aragonian kuninkuuden anastanutta (kuninkuus oli katalaanien mielestä anastettu), kastilialaistaustaista don Juan Epäluotettavaa vastaan. Vapaussotaa käyvien Katalaanien kuninkaana on vuodesta 1466 kuningas Renat Hyvä, joka oli Aragonian edesmenneen hallitsijan, pojattoman kuningas Joan I Metsästäjän, tyttärenpoika ja luonnollinen ensisijainen perillinen. Häviävät sodan don Juan Epäluotettavaa vastaan 1472 ja kuningas Renat Hyvä vetäytyy oksitanialaiselle perintömaalleen Provenceen, Rhone-virran alajuoksulle.

1640-1659 Katalaanit käyvät pitkän itsenäisyyssodan Madridin espanjalaista keskushallintoa vastaan.

1701--1716 Katalaanit toteuttavat uuden itsenäisyysotansa liittymällä itävaltalaiselle puolelle Espanjan perimyssodassa ja Katalaanimaat ovat Espanjasta irrallaan, pääpaikkanaan Barcelona.

1846-1849 Osa katalaaneista toteuttaa uutta itsenäisyysotaa liittymällä carlistiselle puolelle Espanjan sisällissodassa, katalaanit käyvät vapaussotaa saavuttaakseen Katalonialle itsenäisyyden.

1872 Espanjan karkotettua kuningattaren Isabella II ja seuraavaksi seikkailleen kuningas Amadeonkin luovutettua, Espanja muuttuu tasavallaksi ja katalaanit pyrkivät itsenäiseksi maaksi.

1934-1937 Espanjan muututtua tasavallaksi, katalaanit julistautuvat itsenäisiksi ja käyvät vapaussotaa säilyttääkseen Katalonian itsenäisyyden.

2017 Katalonian itsenäisyysprojekti toteuttaa kansanäänestyksen ja nähtäväksi jää puhkeaako taas uusi Katalaanien itsenäisyyssota.