Aragonian kuningas, siis katalaanisen verkostovaltakunnan hallitsija, Martin nimeltään, kuoli iäkkäänä miehenä vuonna 1410. Vanhuksen poismenon tuloksena, kruununperimys oli hieman epäselvä: oli joitakin vaihtoehtoja eikä kruununperimysoikeus ollut ihan tarkoin kaavaksi kirjattu, vaikka sen oikeudelliset periaatteet olivatkin kohtuullisen ymmärrettäviä. Päätöksentekoprosessi muuttui lähtökohtaansa ongemallisemmaksi, kun kolmen paavin takia hajallaan oleva kirkko ja tietty kirkonmiesten ryhmä sotkeutui asiaan ja teki kruununperimyksestä suuremman sotkun ja riitoja kuin mitä se järkevästi olikaan.

Päätöksentekoprosessi venyi kahden vuoden mittaiseksi (1410-1412), venyttäen siis hankalaksi interregnumin, ja lopputulos oli sekä epälooginen (kaikilla dynastisen perimysoikeuden logiikan vaihtoehtoisillakin kriteereillä väärä) että tulevaisuutta raunioittava nimenomaan verkostovaltakunnan rakentaneelle katalaaniselle etnisiteetille.

Kirkonmiesten ryhmittymä halusi kieroilemisillaan turvata mahdollisimman paljon maallista tukea (ja tukikohtia) Avignonin paaville, jonka paavinimi oli Benedictus XIII. Tämä paavi oli yksi kolmesta paavinistuimesta kiistelevästä kilpailijasta - kukin näistä yritti päästä kilvassa ja hengellisessä valtataistelussa voitolle. Vuodesta 1429 alkaen roomalaiskatolinen kirkko on käytännössä yksimielisesti luokitellut tämän Benedictus XIIIn anastajaksi ja vääräksi, siis valepaaviksi. Nykyään Vatikaanin julkipitämissä paavihistorioissa kyseistä Benedictus XIII ei luetteloida oikeaksi paaviksi eikä järjrestysnumeroa hänelle, vaan hän näyttäisi edelleenkin olevan nykyisen Rooman kirkon kiroama.

Lopullista häviötä ei tuolloin 1410-1412 vielä tiedetty, mutta Avignonin paavin (so silloin Benedictus XIII) kannatus ja ote eri alueista oli jo tuolloin selvässä alamäessä ja sen he tiesivät. Kierot juonittelut Aragonian kruunun ja sen resurssien suhteen siis olivat häviön suuntaan menossa olevan pappisklikin epätoivoisempia keinoja ottaa vielä irti joitakin saalistettavia. Tässä Aragonian prosessissa keskeisin klikin johtomies oli Vicent Ferrer -niminen arvostettu munkki (hänestä leivottiin sittemmin roomalaiskatolinen pyhimyskin). Mainittakoon, että Avignonin paaviuden häviön konkretisoituessa yhä lähemmäksi myöhempinä vuosina, munkki Vicent Ferrer itse lausui olleensa useita vuosia jotenkin sekaisin tai hulluna ("Vincent later claimed that the Western Schism had had a depressing effect on his mind..."; - lähteestä Hogan Stanislaus M (1911) Saint Vincent Ferrer O.P.).

Niin että sellaisen hulluuden tulosta varmaan on ollut Casp 1412.

 

 - - - - - - - - -

Kuningaskunnan vallanperimyskiista 1401-1412:

Kuninkaana oli kuolemaansa, vuoteen 1410 saakka, Martin, joka oli kuningas Pere IVn toiseksi vanhin poika. He kaikki kuuluivat Barcelonan kreiveistä polveutuvaan, katkeamattomassa miesinjassa (eli agnaattisesti) jatkuneeseen kuningassukuun - ja siksi heidän hallitsijahuonettaan on kutsuttu Barcelonan suvuksi. Marti ei suinkaan ollut Barcelonan suvun viimeinen eloonjäänyt mies, eikä edes vimeinen aviollisesti syntynyt mies. Barcelonan sukua jatkui aviollisesti syntyneitä mieslinjaisia miehiä (eli nk agnaatteja) aina vuoteen 1434 saakka.

Kuningas Marti oli noussut ja pysynyt valtaistuimella 1395, isoveljensä kuningas Joan In seuraajana. Siitäkin huolimatta että kuningas Joanilta oli jäänyt kaksi aikuiseksi elänyttä tytärtä, ja infanta Joana (k 1407), näistä vanhempi vaati kuninkuutta jo silloin 1390-luvulla (aviomiehensä Foixin kreivi Mateun kera). Ennakkotapaus oli siis sen puolella että kruunu ei periydy naisille, vaan pysyy mieskantaisessa suvussa - ainakin niin kauan kuin suvussa on 'laillisia' miehiä elossa. Kuten tunnettua, äpärät eli avioliiton ulkopuolella syntyneet, eivät peri valtaistuinta.

Vuonna 1410 oli kyllä edelleen lujasti elossa Martin isoveljen, kuningas Joanin nuorempi tytär, Violant (k 1433).

Vuonna 1410 kuitenkin eloon jäivät Barcelonan kuningassuvun seuraavat miehet (luettelo alla on nk agnaattisen primogenituurin mukaiseen järjestykseen kirjoitettu) eli agnaatit:

* Urgellin kreivi Jaume, kuningas Martin isän pikkuveljen pojanpoika.

* Gandian herttua Alfons 'Vanha', kuningas Martin isänisän pikkuveljen vanhempi poika - hän oli jo iäkäs, melkein 80-vuotias, ja kuoli kun tätä riitaa ja interregnumia oli kestänyt kaksi vuotta

* Alfons nuorempi, vuodesta 1412 Gandian uusi herttua, herttua Alfonsin vanhempi poika

* Enric de Villena, edellisen veljenpoika, herttua Alfonsin jo edesmenneen nuoremman pojan poika

* Pradesin kreivi Joan, yllämainitun herttua Alfonsin pikkuveli, ja kuningas Martin isänisän pikkuveljen nuorempi poika - hänkin oli jo iäkäs, yli 70-vuotias

* piispa Lluis, yllämainitun kreivi Joan ainoa elossaoleva poika

yhteensä kuusi eloonjäänyttä miestä. (Niinpä tosiasioiden suhteen ehdottoman väärässä ovat ne kaikki huolimattomat tai yksinkertaistuksia tehneet kirjat, artikkelit jne jotka väittävät että kuningas Marti olisi muka ollut Barcelonan suvun viimeinen elossaollut mies.)

Kuningas Martin kuollessa, kaksi yllämainituista vaati kruunua: Urgellin Jaume (noin 30-vuotias mies), sillä perusteella että hän on kuningassuvun vanhinta jäljelläolevaa sukuhaaraa; ja Gandian vanha Alfons, sillä perusteella että hän on kuningassuvun vanhin elossaoleva mies ja sukuyhteydeltään lähimpänä lähintä aiempaa kuningasta, eli erään kuninkaan pojanpoika. Lähintä kuningasta katsottaessa, Urgellin Jaume oli erään kuninkaan pojanpojanpoika, mutta ei sen lähempi.

Tässä kiistassa vastakkain siis alunperin oli kaksi perimysperiaatetta: agnaattinen primogenituuri, jonka nojalla suvun vanhimmän sukuhaaran mies perii, eli tässä Urgellin Jaume. Ja agnaattinen senioriteetti, jonka mukaan suvun vanhemman sukupolven miehet perivät ennen kuin seuraavasta sukupolvesta kukaan pääsee perimään - tässä Gandian Alfons on tietenkin vanhinta elossaolevaa sukupolvea. Agnaattista senioriteettia ei tämän kuninkuuden perimyksessä ollut kuitenkaan aiemminkaan käytetty: sehän olisi tarkoittanut että kuninkaan kuollessa, hänen poikansa ei vielä peri, vaan pojan setä eli kuningasvainajan nuorempi veli perii ensin. Aiemmat perimykset olivat aina menneet primogenituurin mukaan: kuningasveljekset Joan I ja Marti olivat olleet Gandian Alfonsia nuorempaa sukupolvea, joten senioriteetin nojalla Alfons olisi noussut kuninkaaksi jo ennen heitä. Mutta Joan I nousi kuninkaaks suoraanoman isänsä jälkeen, tämä oli ollut Gandian Alfonsin täysserkku ja samaa skupolvea. Kuningas Marti ei myöskään ikinä olisi ollut kuninkaana, jos Gandian Alfonsin perimysoikeus olisi alunalkaenkaan menestynyt.

Selvää siis on, että aiemmat kruununperimykset olivat toteutuneet agnaattisen primogenituurin mukaisesti. Siten vuonna 1410 paras perimysoikeus oli Urgellin Jaumella.

Mutta kisaan ilmoittautui muitakin, sellaisia joilla ei ollut edes noin hyvää perimysoikeutta:

*edesmenneen kuningas Joanin nuorempi tytär infanta Violant tavoitteli kruunua perheelleen ja itselleen. Hänellä oli kolme (sittemmin aikuisiksi elänyttä) poikaa: Lluis, Renat ja Carles. Violant asetti vuonna 1410 kisaan vanhimman poikansa, Calabrian herttua Lluisin. (Sinänsä Violant ja tämän vanhin poika olisivat olleet hyvin vahvoilla, jos tosiaan siihen mennessä koko Barcelonan kuningassuku olisi sammunut mieskannalta, eli yhtään suvun miestä ei olisi kuningas Martin jälkeen enää elänyt. Violantin esteenä oli siis 6 elossaolevaa sukulaismiestä...)

* kruunua tavoiteltiin (perimyskelvottomalle) äpärällekin: kuningas Martin edesmennyt poika li jättänyt jälkeensä avioliiton ulkopuolella syntyneen nuoren pojan, Fadric de Luna nimeltään.

* ja kirkonmiesten kabaali laittoi kruunun vaatijaksi naapurimaan Kasitilian silloisen sijaishallitsijan, Kastilian infante Fernandon. Hän oli se kruununtavoittelija joka kannatti Avignonin paavia Benedictus XIII. Infante Fernando oli kuningas Martin edesmenneen sisaren infanta Elionorin, Kastilian kuningatarpuolison, toiseksi vanhin poika. Siten Elionorin sukuhaara ei ollut kuningassuvun vanhin sukuhaara edes naiskannalta, sillä Eliororin vanhemman veljen kuningas Joan In tytär infanta Violant ja tästä polveutuva sukuhaara olivat Elionoriin verrattuna vielä vanhempi haara suvun naiskannalta.

Vasta 15 joulukuuta 1434 Barcelonan kuningassuku sammui mieskannalta aivan kokonaan, kun heistä viimeinen eloonjäänyt eli Enric de Villena kuoli.